Liikkumisen ilo

Sohvaperunasta liikkujaksi.

Urheilutaustani on täysin mitätön.  En ole ikinä harrastanut mitään, enkä liikkunut säännöllisesti liikkumisen takia. 

Olen kasvanut 15 vuotta maalla ja unelmani oli tulla taitoluistelijaksi. Olisin halunnut harrastaa sitä, mutta maalla eivät seuraharrastukset olleet mahdollisia; jos et sitten ollut kiinnostunut pesäpallosta.  Sitä kun olisi saanut harrastaa ja niin moni ystäväni tekikin.

Inhosin koululiikuntaa. Kamalinta oli hiihtäminen;  tuntui että sitä tehtiin koko talvi. Hiihdettiin, hiihdettiin ja hiihdettiin. 

Ja aina hiihdossa kilpailtiin. Ensin luokan kesken ja sitten kyläkoulujen kesken kokonaisen päivän verran. Siitä on hiihtämisen kammo jäänyt kytemään kun aamulla hiihtokilpailuja varten voidellut sukset eivät sitten luistaneetkaan ja jouduin kävelemään kisaradan loppuun; sukset kädessä ja kyyneleet poskella.

Edellisen kerran olen hiihtänyt ehkä 13 vuotiaana. Enkä yhtään ihmettele miksi...

Parasta koululiikunnassa oli luistelu.

Silloin kun pääsi jäälle ja sai hetken toteuttaa omaa pientä unelmaansa.  Mutta tämäkin unelma vesittyi kun luistelussa vaihdettiin pyörähdykset jääkiekon pelaamiseen. Ja voitteko kuvitella jääkiekon peluuta yhdessä poikien kanssa; 

Hentoiset ala-aste ikäiset tyttöset pelaamassa jääkiekkoa poikia vastaan; jääkiekko todella oli taitoluistelua henkensä edestä.

Koululiikunnassa on jotain sellaista mikä saa vieläkin niskakarvat nousemaan pystyyn. Jotain sellaista mistä tulee vähän paha mieli. Ehkä se johtuu siitä kilpailuasetelmasta joka tunneille luotiin.

Nopeat syövät hitaat. Jos et ollut kovin hyvä liikkuja sinut valittiin viimeiseksi joukkueisiin ja odotit viimeisten joukossa että sinun nimesi sanottaisiin.

Tähän olisi syytä puuttua sillä muistan useita kertoja jättäneeni liikuntatunnin väliin kiusaamisen kohteeksi joutumisen pelossa.

Isäni teki minulle oman luisteluradan.  Muistan kun navetan päähän rakennettiin kehikko jääkentälle. Malttamattomana istuin kentän laidalla ja odotin veden jäätymistä. Eihän kenttä varmaan kovin iso edes ollut mutta pienestä tytöstä se tuntui maailman isommalla luisteluradalta.

Eikä haitannut vaikka pinta oli paikoin jäätynyt muhkuraiseksi;  se oli täydellinen minulle.

Luistelin pitkin rataa, rakensin ohjelmia päässäni ja kuvittelin olevani taitoluistelija. Se oli minulle haaveiden täyttymys, eikä siihen muuta tarvittu kuin oma rata jossa saattoi luistella ilman että kukaan olisi nauranut ja kiusannut.

Vielä pitkään aikuisikään en löytänyt itselleni sopivaa liikuntaharrastusta. Huomasin nopeasti kaupunkiin muutettuani mikä ero oli maalla asumisessa.  Täällä kaupungissa lähes kaikilla oli jokin harrastus seurassa.

Oli toisaalta jonkinlainen kynnys osallistua seuraharrastuksiin kun koki olevansa huono. Huonommuuden tunne on voimakas, eikä sitä helposti voi ylittää ainakaan muiden painostuksesta. 

Vasta muutama vuosi sitten löysin itsestäni urheilijan joka ponnahti esiin kuin itsestään. Salikortin hankittuani minuun puraisi salikärpänen. Tässäkin korostuu yksin tekeminen ja se tuntuu sopivan minulle hyvin. Ainut haastaja olen minä itse, joten kilpailuasetelmaa ei ole.

Huvittavaa kyllä, miten vielä muutamia vuosia sitten naureskelin tyypeille jotka kävivät treenaamassa salilla ihan tosissaan.  Ajattelin että tylsempää lajia ei voi ollakkaan,  kunnes sitten itse innostuin. Huomasin myös mikä positiivinen vaikutus salilla käymisessä oli muihin liikuntasuorituksiin ja mikä helpotus toimistotyöskentelystä aiheutuvaan niska- ja hartijakipuun siitä oli.

Juoksu on toinen lajeista jonka löysin salitreenaamisen yhteydessä. Olen aina inhonnut juoksua. Luullut etten jaksa pitkästi ja taas olin kuvitellut sen tylsimpänä lajina ikinä. Mutta kerran päätin kehittää juoksutaitoani ja sinnikkäästi kävin treenaamassa sitä. Ensin pieniä pyrähdyksiä ja kävelyä. Sitten hieman pidempiä pyrähdyksiä ja lyhyempiä kävelyosuuksia.

Kohta jaksoin juosta ensimmäisen kokonaisen kolme kilometrisen ja olin itsestäni ylpeä. Pikku hiljaa pienin askelin olen kehittynyt myös siinä ja jaksanut yhä pidempiä lenkkejä juosten.

Liikunnasta saatu ilo ja hyvä olo on syy miksi jaksaa lähteä lenkille ja salille.

Ja itsensä kehittäminen.

Upeaa huomata miten urheilun kautta löytää itsestään uusia puolia ja piirteitä joita ei ole ennen löytänyt. Kiinnostus terveellisempään ruokavalioon on yksi näistä osa-alueista minkä harrastukset ovat minussa tuoneet esiin. 

Itsensä voittaminen ja haastaminen on mahtavaa! Ja kehityksen tuoma motivaatio auttaa jälleen uusien lajien rohkeassa kokeilussa.
(Vanhasta heppatytöstä on jälleen kuoriutunut ratsastaja ja talviurheilussa parasta on lumilautailu;  vauhti ja jännitys).

Yksi kiinnostava laji olisi surffaus.  Siitä olemme mieheni kanssa puhuneet,  että ehkä voisimme reissullamme osallistua surffauskurssille Espanjassa. Katsotaan löytyykö minusta rohkeutta siihen.
(En lupaa mitään,  antaa fiiliksen viedä mennessään jos on viedäkseen).

Liikunnan iloa ja onnistumisen hetkiä!

-Ilona-